Minulla ei ole koskaan ennen ollut yhtä vaikeaa tehdä valintaa, ketä äänestää vaaleissa. Jopa puolueen valinta on vaikeaa ja viimeiset viikotkin ovat muuttaneet muutaman puolueen mielikuvaa varsin merkittävästi. Kävin nyt ehdokaslistat läpi ja totesin, että vaihtoehtoja on enemmän kuin edes olin ajatellut. Listalla on sellaisia politiikan tuttuja nimiä, jotka kyllä tiedän, mutta heidän eurovaaliehdokkuutensa on tähän asti mennyt minulta ohi.
Analysoin tässä listaa omasta näkökulmasta niiden ehdokkaiden osalta, jotka tunnistan (puolueet ja ehdokkaat siinä järjestyksessä kuin Wikipedia on heidät listannut, ja keskityn vain minua kiinnostaviin):
Muutos 2011 on kai jonkinlainen Perussuomalaisista irtaantunut ryhmä, mutta sen viesti ja tavoitteet ovat kyllä jääneet täysin epäselviksi, mutta näyttääpä Peter Fryckman olevan listalla. Piraattipuolue on Suomessa ollut eräänlainen nouseva lupaus vuosia, mutta näyttää siltä, että ei se kykene todellista paikkaa Suomen politiikassa lunastamaan. Itsenäisyyspuolue on kerännyt paljon näkyvyyttä sarjassa ”hauskimmat MEP-videot”.
Perussuomalaiset odottavat vaalivoittoa ja todennäköistä kai on, että sen edestajamäärä nousee yhdellä tai kahdella. Voisi kuvitella, että Jussi Halla-aho olisi varmin läpimenijä oman uskollisen kannattajajoukkonsa kanssa, mutta mikä on hänen eurooppapolitiikka. Istuvan MEP:in Sampo Terhon poliittinen linja on minulle myös edelleen varsin epäselvä. Nyt vasta tiedostin, että listalla on myös Toimi Kankaanniemi, Pirkko Ruohonen-Lerner ja Juha Väätäinen. Näistä kaksi jälkimmäistä assosioituu lähinnä puolueen sisäiseen tappeluun. Niin hassulta kuin se tuntuukin, minulle on kauhean epäselvää, mitä Perussuomalaiset oikein haluavat EU:ssa tehdä ja saavuttaa ja kenen kanssa.
Kristillisdemokraateilla tulee olemaan kova paikka saada yhtään edustajaa. Ehkä Päivi Räsäsellä on tarpeeksi henkilökohtaisia tukijoita, jotka nostavat hänet sinne. Mutta miten sitten käy puolueen kotimaassa. Sari Essayahin tekemisistä Europarlamentissa minulla ei ole mitään havaintoa.
Vasemmistoliitolla on periaatteessa heidän raskaan sarjan poliitikkoja, kuten Merja Kyllönen, Annika Lapintie ja Kari Uotila, listalla. Mutta onko heillä oikeasti vetovoimaa näissä vaaleissa, vaikea sanoa. Itsellä ei ole oikein mitään kuvaa heidän kampanjoista tai tavoitteista. Arhinmäen vihreän vasemmistoliiton imagoon varmaan paremmin istuukin ehdokkaat Silvia Modig ja Li Anderson, ”nuoria kapinallisia”. Minusta he voivat yllättää vaaleissa. He varmaan haluavat ajaa moniarvoisuutta, mutta talouden ja liittovaltion osalta ei kyllä ole mitään käsitystä Vasemmistoliiton tavoitteista.
Vihreillä on varmasti varsin hyvä lista heidän kannattajille, on konkareita ja myös julkisesti tunnettuja henkilöitä. Heidi Hautala, Tarja Cronberg, Anni Sinnenmäki ja Oras Tynkkynen ovat selkeästi tätä sarjaa. Ja sitten vielä Antero Vartia on ilmeisesti varsin pidetty omissa piireissään etenkin Helsingissä. Jyrki Kasvi on sitten ihan oma lukunsa, joka varmasti nauttii arvostusta bittipiireissä ja oikean laidan vihreissä. Mutta kyllähän äänestäjänä vihreidenkin osalta kysyy, että jos äänestän Jyrki Kasvia ja minun äänellä läpi meneekin Sinnenmäki tai Hautala, kuinka erilaista politiikkaa saan. Vihreiden menestys ei pitäisi kyllä listan kattavuudesta olla kiinni.
Ruotsalaisella kansanpuolueella on varmasti haasteita pitää paikkaansa. Vaikea kuvitella, että istuva Nils Torvalds olisi ääniharava, vaikka en toki hänen kannattajapiirejä tunne. Katselin ehdokkaiden kantoja vaalikoneissa ja siellä näyttää olevan kyllä monta hyvää ehdokasta, mutta he eivät ole tunnettuja. Jörn Donner voikin sitten olla eniten ääniä keräävä ja hän näyttää nyt ottavan kampanjan hieman enemmän tosissaan kuin 2011 eduskuntavaaleissa. Ja olen aika samaa mieltä Jari Tervon kanssa, Donner on turvallinen eurooppalainen valinta, ei hän mitään lupaa, mutta kaikki tietävät, että hän on sivistynyt ajattelija.
Keskusta onkin sitten monimutkaisin asia minulle tällä hetkellä. Juha Sipilän johdolla keskusta alkoi näyttää hyvältä ja kun hallitus ei saanut mitään aikaan, hänen tuoma vaihtoehto oli hyvin relevantti. Ja hän sai vielä mielenkiintoisia uusia ehdokkaita kuten Mikael Pentikäisen listalle. Mutta sitten alkoi tapahtua. Mikael Pentikäinen alkoikin vetää oikeaa maakuntien rukousiltakampanjaa. Minut yllätti miten vanhakantaisen suomalaisen ja myös uskontoon perustuvan imagon hän halusi tuoda itsestään esiin. Enää en ihmettele, että luottamus loppui Hesarilla. Ja sitten Ukrainan kriisi toi lopullisesti vanhan kepun esiin. Paavo Väyrynen alkoi lähes vaatia YYA:ta takaisin ja todistamaan että oli taas oikeassa. Sipilä kertoi, miten Suomen täytyy pitää erityissuhde Venäjään ja vastustaa talouspakotteita. Vaikea sitten sanoa mitä Olli Rehn tekee siellä, vaikka minkä tahansa muun valtapuolueen listalla menisi varmasit läpi. Kekkonen on herännyt henkiin, on kotiinpaluun aika. Että se siitä uudistuneesta keskustasta.
Kokoomuksen lista on kova, mutta vaikea sanoa ketkä Alexander Stubbin takaa nousevat kärkeen. Sirpa Pietikäisellä on omat viherkokoomuslaiset tukena ja hän pitänee paikkansa. Eija-Riitta Korhola kerää ääniä vastustamalla vihreitä ja hänen hyökkäyksensä sinne suuntaan, ovat minulta menneet hieman yli; alkanut tuntua riidan haastajalta ja toisaalta pitää muistaa kristillisen liiton tausta. Lisa Sounio-Ahtisaari on saanut näkyvyyttä, mutta ei taida hänen tyyli ja itseluottamus ihan iskeä suomalaiseen massaan. Petri Sarvamaa on näitä varapaikalta nousseita, ja jotenkin tullut jopa kepulainen imago hänestä maatalouden, perusteollisuuden ja kansallisen edun ajajana. Henna Virkkunen vaikuttaa hyvin mielyttävältä ja ihmistä kiinnostuneelta politiikolta, mutta kyllä tämä kunta- ja soteuudistus on ollut sellainen fiasko, että pakosta se vaikuttaa hänen suosioon ja siihen mitä hänestä ajattelee. Uusista nimistä sanoisin, että Salla Aura vaikuttaa hyvin potentiaaliselta uudelta kokoomustähdeltä, olisiko hänestä kokoomuksen uusi Piia-Noora Kauppi.
Demareista Mikael Jungner ja Liisa Jaakonsaari ovat aina tuntuneet järkeviltä maltillisilta poliitikoilta. Mutta nyt kyllä Jaakonsaari on jotenkin halunnut korostaa vasemmistoimagoaan. Kirjoitinkin viikko sitten Rinteen vaikutuksista SDP:hen ja uskon kyllä, että hänen nousu voi jo näissä vaaleissa viedä demareilta muutaman oikeamman laidan ja liikkuvan äänestäjän äänet. Tuntuuhan se kuitenkin tuelta Rinteelle, jos vaikka äänestää Jungneria, vaikka en tiedä, onko heillä mitään yhteistä. Istuvista Mitro Repo on minulle täydellinen mysteeri ja vaikea sanoa, riittääkö viime vaalien innostus pitämään hänet edelleen siellä. Sitten listalla on tunnettuja ja tylsiä demarinimiä, kuten Johannes Koskinen, Miapetra Kumpula-Natri ja Reijo Paananen, jotka ehkä saavat puolueaktiivit ja ay-ihmiset liikkeelle, vaikka eivät he suuria massoja innosta. Vasta nyt tajusin, että myös Timo Harakka on siellä. Hän tuntuukin ottaneen nykyään aktiivisen kapitalismikriitikon roolin. Selvästi tuntuu muutenkin, että demarit nyt hyökkäävät markkinatalouden kimppuun ja syyttävät siitä Euroopan ongelmia ja siitä kyllä nousee se epäilys, että haluavat ajaa lisää veroja, sääntelyä ja valtion ja EU:n kontrollia.
Yksittäisiä minua kiinnostavia ehdokkaita on monessa puolueessa, mutta lähes joka puolueen lista on sellainen sekamelska, että aina on pelko, että ääni menee jollekin sellaiselle, jota ei todellakaan halua tukea. Ottamatta kantaa suorana ideologioihin, minusta Vihreillä ja RKP:lla on monta asiansa osaavaa ehdokasta. Keskustasta ja SDP:stä tuntuu, että heidän imago on nyt kaikkea muuta kuin kolme kuukautta sitten. Sitten tulee vielä eurooppalaisten emopuolueiden oma sisäinen sekalaisuus, mikä näkyy hyvin myös Kokoomuksen EPP-ryhmässä. Ja vaikea se on kotimaan Kokoomuksenkin osalta löytää Pietikäisen ja Korholan yhteinen linja.
Tulee siis vaikea viikko, kun pitäisi päättää. Ja tuttuvapiirissä tuntuu olevan aika paljon samanlaista ihmettelyä. Vaikka meillä on sosiaalinen media, ei ehdokkaat kovin aktiivisia ole kuitenkaan olleet vaikka Twitterin kautta kysymyksiin vastaamaan, lähinnä puskevat omia viestejään ja muutaman julkkiksen ja toimittajan kanssa antautuvat keskusteluun. Edelleen myös isot linjakysymykset EU:n liittovaltiosta, Natosta ja vaikka pankki- ja velkapolitiikasta ovat minulle monen ehdokkaan osalta täysin hämärän peitossa. Ja mitä kukakin todella haluaa saavuttaa, ei vain mitä vastustaa, on monen osalta epäselvää. Helppo ratkaisu olisi pistää paperiin joku tunnettu nimi, mutta kun en nyt haluaisi mennä helppoa tietä.
EU, EU-parlamentti, eurovaalit, vaalit