Suomi on jopa ennennäkemättömän vaikeassa tilanteessa. 1990- ja 2000-luku olivat Suomelle suurta menestystarinaa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Nokian johdolla talous kasvoi, Suomesta tuli osa Länsi-Eurooppaa ja sisäpolitiikka vapautui Neuvostoajasta. Nyt kaiken tuon perusta on romahtanut ja pitäisi löytää uusi strategia. Mutta Suomella ja sen johdolla ei juurikaan ole ollut strategiaa enää 10 vuoteen.
Jotkut politiikan arvioijat ovat nähneet, että Paavo Lipposen hallituskausi oli viimeinen, jolloin Suomella oli selkeä strategia, mihin se pyrkii. Sen jälkeen johtaminen on ollut enemmän päivittäisten asioiden hoitamista. Tähän on helppo yhtyä, on todella vaikea sanoa, mikä olisi ollut Matti Vanhasen tai Jyrki Kataisen suuri strategia Suomen asemasta, tulevaisuudesta tai muutoksia vaativista asioista. Hieman samalla tavalla kävi osassa menestyneitä yrityksiä. Niin Nokialla kuin metsäteollisuudessa haettiin kasvua 2000-luvun alkupuolelle saakka, mutta sitten homma meni päivittäisten asioiden hoitamiseksi ja selviytymiseksi. Suunta, tahtotila ja strategia katosi.
Strategia tulee tärkeäksi erityisesti vaikeuksien keskellä. Nyt Suomen tilanteen tekee äärimmäisen vaikeaksi suuri määrä päälle kerääntyneitä vaikeuksia ja strategian puute. Suomen talouden pohja on romahtanut, yritykset ja vienti kutistuvat koko ajan, talouden ruomiakenteet eivät ole kunnossa, Venäjästä on tullut uudella tavalla uhka, EU on suurten haasteiden ja valintojen edessä, ja yhteiskunnan palveluiden ja huoltosuhteen rakenteen menevät kestämättömiksi. Nyt Suomi tarvitsee johtajia, vision ja strategian uuteen vaiheeseen. Asioiden hoitaminen ei riitä.
Pahinta on, että ongelmat liittyvät toisiinsa ja pahentavat toisiaan. Venäjän tilanne vaikuttaa talouteen, puolustusvoimiin on vaikea investoida, taloudelliset vaikeudet kaventavat poliittista liikkumatilaa ja pelon keskellä kansalaiset pelkäävät muutosta ja uudistuksia. Tässä tilanteessa poliitikkojen on helpoin vaalien alla vain hyssytellä ja tukeutua vanhojen mallien suojelemiseen, ja peittää silmät muutoksilta.
Onko poliittisessa eliitissä joku, joka voisi löytää uuden suunnan ja strategian Suomelle. Pääministeri Alexander Stubbin strategia ja visio on edelleen arvoitus. Selvästi hän kuitenkin uskoo länsimaiseen Suomeen. Juha Sipilä nosti Keskustan uuteen vauhtiin, mutta vaikea hahmottaa hänen strategiaa, mutta etenkin Ukrainan tilanteen seurauksena, mahdollinen strategia alkaa kuulostaa varsin Kekkosen aikaiselta, eli Suomi onkin Venäjän ja lännen välissä, ja siinä koittaa pelata itselleen taloudellista etua Venäjältä ja samalla myy poliittista vapautta.
Antti Rinne on tähän asti esittänyt lähinnä ajatuksia, joilla saisi muutaman Perussuomalaisille muuttaneen äänestäjän takaisin. Yllättäen voisi sanoa, että Erkki Tuomioja tuntuu olevan parhaiten uudistunut ja isosta kuvasta perillä oleva SDP:n ministeri. Urpilaisen ja Jungnerin uudistunut SDP ja sen mukana uudenlainen strategia hyvinvointivaltiolle tulevat vielä pitkään olemaan paitsiossa puolueessa. Perussuomalaisilla on visoita, mutta ongelma on, että niitä on niin monta, ettei kukaan tiedä, mitä niistä seurata. Timo Soini haluaa hallitukseen ja siksi nyt lähinnä pelaa suhteita ja lupauksia sen mukaisesti. Vihreiden tilanne myös erityisen tukala, paha maailma on tietyssä mielessä vetänyt pohjan pois maailmanparantamiselta.
Moni kommentoi nyt, että uudistuminen voi tulla vain romahduksen kautta. Ei romahdus kuitenkaan ole kenellekään toivottava tai entistä pahempi ulkopoliittinen kriisi. Samalla ehkä vielä pahempaa pitkällä aikavälillä on jatkuva kurjistuminen, jossa ei kuitenkaan kukaan uskalla tehdä uudistuksia. 2015 vaalit pitäisi olla vaalit, jossa puolueet tulevat esiin rohkeilla strategioilla ja visioilla. Miten luodaan seuraavien vuosikymmenten menestyvä Suomi. Valitettavasti tästä emme vielä näe merkkejä. Kuka voisi olla se rohkea, joka ottaa tämän roolin?
Suomi tarvitsee uuden tien.
Merkinnät RSS-syötteenä