Vaikka kuinka on tehty strategisia vaaliohjelmia, jotka ovat varsin ympäripyöreitä, poliittisesta keskustelusta ensimmäiseksi jää mieleen nokittelua ja pisteiden keruu nokkelista muiden nolauksista. Hallituspuolueet sanovat, että nykyhallituksessa on ollut mahdoton saada mitään aikaan, kun muut hallitusjäsenet ovat kaataneet hyvät ehdotukset. Oppositio, jolla itsellä ei kauheasti ole ollut konkreettisia vaihtoehtoja, haukkuu hallitusta. Sitten vedotaan siihen, että yksityiskohtainen hallitusohjelma on estänyt järkevän toiminnan, vaikka kai se suurin ongelma on, ettei edes sovitusta ole pidetty kiinni. Poliitiikan toimittajat kilpailevat siitä, kuka onnistuu osoittamaan hallituksen kaikkien aikojen ja galaksien surkeimmaksi.
Stubb haluaa romuttaa konsensuksen, Arhinmäki huutaa eduskunnassa ”Kreikan kokoomus teki sitä ja tätä kauheaa”, Sipilä sanoo että politiikkaa pitäisi johtaa kuin yritystä pienellä johtoryhmällä, Tuomioja ei halua edes keskustella Nato-jäsenyydestä ja Rinne kerää pisteitä pikkuirtiotoilla hallituksessa sovituista asioista, Soini koittaa edelleen syyttää kaikkia muita puolueita Kreikan ongelmista ja Perussuomalaisten ohjelma syyttää ongelmista ulkomaalaisia, Petteri Orpo sanoo ettei yhteistyö demarien kanssa toimi ja Vihreät ja Vasemmisto halusi ennen vaaleja paetaan oppositioon haukkumaan hallitusta. Ehkä ainoa näkyvissä oleva yhteistyöhalu on kokoomuksen ja demarien halu mielistellä keskustaa sen verran, että pääsisi yhteiseen hallitukseen.
Suomi on syvällä lamassa, turha väitellä onko se pahempi kuin 90-luvun alussa, se on riittävän vaikea. Samaan aikaan ulkopolitiikan kenttä näyttää vaikeammalta kuin kertaakaa ehkä vuoden 1991 Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen ja sekin kesti vain pari päivää. Hallitus ei viimeiseen neljään vuoteen ole monestakaan asiasta kyennyt sopimaan. Näin äänestäjänä nyt kaipaisi rakentavaa keskustelua ja yhteistyötä, sillä on Suomessa ennenkin pärjätty. Mutta kun kuuntelee keskustelua, todellisuus on varsin toista.
Pakko taas mukailla kapteeni Kaarnan sanoja Tuntemattomasta, ”pojat, ei ongelmia näin ratkaista, ei tällaisesta nokittelusta mitään tule, nyt sovitaan asiaa ja aletaan tehdä töitä.” Ymmärrän, että ensin pitää voittaa vaalit, että pääsee vaikuttamaan. Mutta uskon, että suomalaiset ovat sen verran fiksuja, ettei tuo nokittelu, uhoaminen ja muiden syyttäminen enää ole tapa voittaa vaaleja. Suurin osa äänestäjistä on saanut tarpeekseen siitä, ettei asioista sovita ja mitään ei saada aikaiseksi.
Talvisodan 75-vuotismuistelo on käynnissä monella taholla. Itsenäistymisestä tulee kohta 100 vuotta. Rakentava yhteistyö oli tärkeä osa kansalaissodasta selviämistä, puhumattamaan talvisodan ajan kansallisesta yhteisestä tahdosta. Nämä ovat kuluneita vertauksia, mutta silti ne kannattaa muistaa. Maailmassa on niin paljon kilpailua, että jos siinä aikoo pärjätä, sisäinen tappelu ei auta, pienessä maassa. Ja kannattaisi nähdä yhteistyö myös rajojen yli, ei se kreikkalaisten halventaminen asioita ratkaise, koko Euroopassa pitää mennä eteenpäin, tai paremman Suomen rakentamiseen kannattaisi ottaa myös mukaan ne harvat ulkomaalaiset, jotka Suomeen ovat valmiita muuttamaan.
En todellakaan tiedä, ketä äänestäisin huhtikuussa. Ja tiedän, että moni tuttuni jakaa samaan tunteen. Mutta lupaan vakavasti harkita jokaista, joka ilmoittaa, että on valmis rakentavaan yhteistyöhön, toki ajamaan omia teemoja, mutta antamaan myös periksi, että oikeasti saadaan tuloksia. Uskon, että rakenneuudistuksista, talouden ongelmista ja myös ulkopolitiikan haasteista on jo laajasti tietoa ja ymmärrystä. Ja tämä nokittelu ei koske vain poliitikkoja. Politiikan toimittajat haluavat myös osallistua nokkelaan nokitteluun, 140 merkin hauskuuksiin. Ja etujärjestöt tekevät myös parhaanta, ettei mistään sovittaisi. Kyllä, nyt Suomi on tarpeeksi syvällä, enää ei kannata tapella kakun jakamisesta, on aika leipoa isompi kakku. Se, joka alkaa ajaa yhteistyötä ja oikeasti toimia puheissaan sen mukaan, saa minun ääneni.
Merkinnät RSS-syötteenä